Avioero ja asumusero

1 Millä edellytyksillä avioeron voi saada?

Avioero voidaan myöntää ainoastaan tuomioistuimen päätöksellä, joka annetaan toisen tai molempien puolisoiden hakemuksesta (siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch, BGB) 1564 §:n ensimmäinen virke).

Avioero voidaan myöntää aviosuhteen päättymisen perusteella (BGB:n 1565 §:n 1 momentin ensimmäinen virke). Tällöin arvioidaan avioliiton nykytilannetta ja tulevaisuudennäkymiä. Lainsäätäjä on määrittänyt seuraavat aviosuhteen päättymistä koskevat oletukset:

• Aviosuhteen päättyminen on kyseessä silloin, kun puolisot eivät enää asu yhdessä eikä ole odotettavissa, että he muuttaisivat yhteen (BGB:n 1565 §:n 1 momentin toinen virke).
• Tuomioistuin voi BGB:n 1566 §:n mukaan tietyn ajan kuluttua kiistatta todeta aviosuhteen päättyneen, jos
• molemmat puolisot hakevat eroa tai ovat asuneet erillään yhden vuoden tai
• toinen puoliso hakee eroa ja toinen suostuu siihen ja he ovat asuneet erillään jo yhden vuoden tai
• toinen puoliso hakee eroa eikä toinen puoliso suostu siihen, mutta he ovat asuneet erillään jo kolme vuotta.
• Jos puolisot eivät ole vielä asuneet yhtä vuotta erillään, avioero voidaan myöntää vain harvoissa poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, kun avioliiton jatkuminen on eroa hakeneelle puolisolle kohtuutonta syistä, jotka liittyvät toiseen puolisoon (esim. fyysinen pahoinpitely) (BGB:n 1565 §:n 2 momentti).

2 Mitkä ovat avioeron myöntämisperusteet?

Saksan lainsäädännön mukaan aviosuhteen päättyminen on ainoa avioeron myöntämisperuste. Aviopuolison syyllisyyttä eroon ei ole säädetty myöntämisperusteeksi.

3 Mitä laillisia vaikutuksia avioerolla on

3.1 aviopuolisoiden henkilökohtaisiin suhteisiin (esim. sukunimeen)

Eronnut aviopuoliso säilyttää sukunimen, josta puolisot ovat päättäneet. Hän voi myös ottaa uudestaan käyttöön syntymäsukunimensä tai nimen, joka hänellä oli siihen asti, kun hän sai avioliiton kautta sukunimen, tai lisätä avioliiton kautta saamaansa sukunimeen syntymäsukunimensä tai nimen, joka hänellä oli siihen asti, kun hän sai avioliiton kautta sukunimen, tekemällä tästä ilmoituksen väestörekisterinpitäjälle (BGB:n 1355 §:n 5 momentti).

3.2 omaisuuden jakamiseen puolisoiden välillä

3.2.1 Asunnon ja koti-irtaimiston jakaminen

Yhteiseen asuntoon ja koti-irtaimiston jakamiseen sovelletaan BGB:n 1568a ja 1568b §:n mukaan lähtökohtaisesti seuraavaa: Puoliso, jolla on suurempi tarve saada asunto ja koti-irtaimisto käyttöönsä, voi pyytää, että toinen puoliso jättää asunnon tai koti-irtaimiston hänelle. Tällöin otetaan erityisesti huomioon kummankin puolison elinolosuhteet ja yhteisten lasten hyvinvointi.

Jos kyseessä on vuokra-asunto, puoliso, joka saa jäädä asuntoon, muodostaa vuokrasuhteen riippumatta siitä, olivatko molemmat puolisot aiemmin vuokralaisia tai vain toinen heistä.

Jos kyseessä on omistusasunto, sovelletaan seuraavaa:

• Jos vain toinen puolisoista omistaa siihenastisen asunnon, toisella puolisolla on asunnon käyttöoikeus vain poikkeustapauksissa, nimittäin silloin, kun se on välttämätöntä kohtuuttomien vaikeuksien välttämiseksi (BGB:n 1568a §:n 2 momentti).
• Jos puolisot omistavat asunnon yhdessä, sovelletaan ensimmäisessä kohdassa mainittuja periaatteita.

Kummassakin tapauksessa on sekä puolisolla, jolle asunto jää, että puolisolla, joka ei saa enää käyttää omaisuuttaan, oikeus siihen, että heidän välillään tehdään vuokrasopimus ja sovitaan kyseisellä asuinalueella tavanomaisesta vuokrasta.

Koti-irtaimiston osalta on tehtävä ero niiden esineiden välillä, jotka ovat aviopuolisoiden yhteisiä, ja niiden, jotka ovat jommankumman puolison omia:

• Yhteisiin esineisiin sovelletaan ensimmäisessä kohdassa tältä osin mainittuja periaatteita. Puoliso, joka joutuu luopumaan esineestä, voi vaatia asianmukaisen korvauksen.
• Esineisiin, jotka ovat toisen puolison omia, ei toisella puolisolla ole oikeutta.

3.2.2 Tasaus omaisuuden tuoton jakamiseen perustuvassa aviovarallisuusjärjestelmässä

Jos puolisoiden lakisääteinen aviovarallisuusjärjestelmä on puolisoiden omaisuuden tuoton jakamiseen perustuva (Zugewinngemeinschaft), eivätkä he eron yhteydessä sovi tasauksesta, omaisuuden tuotto voidaan toisen puolison hakemuksesta tasata erityisessä tuomioistuinmenettelyssä (BGB:n 1372 § ja sitä seuraavat pykälät). Tasaus tapahtuu seuraavasti:

Laskelman lähtökohtana on kummankin puolison omaisuuden arvo avioliiton solmimishetkellä (alkuvarallisuus, BGB:n 1374 §) ja aviovarallisuussuhteen päättyessä (loppuvarallisuus, BGB:n 1375 §). Omaisuus, jonka puoliso on avioliiton aikana perinyt tai saanut lahjoituksena, lasketaan mukaan hänen alkuvarallisuuteensa. Loppuvarallisuuden laskennassa katkeamispäivä on päivä, jona avioerohakemus on annettu toiselle puolisolle tiedoksi. Omaisuuden tuotto on määrä, jonka verran puolison loppuvarallisuus on alkuvarallisuutta suurempi (BGB:n 1373 §). Puolisolla, jonka omaisuuden tuotto on pienempi, on oikeus saada puolet erotuksesta suhteessa toisen puolison omaisuuden tuottoon (tasausvaatimus) (BGB:n 1378 §:n 1 momentti). Oikeus tasaukseen merkitsee rahasumman maksamista. Tasaukseen oikeutettu ei voi yleensä vaatia, että hänelle siirretään tietyt tasaukseen velvoitetun puolison omaisuuserät. Perheasiain tuomioistuin (Familiengericht) voi kuitenkin poikkeustapauksissa siirtää yksittäisiä omaisuuseriä (BGB:n 1383 §). Tämä on tosin mahdollista vain silloin, kun

• se on tasaukseen velvoitetun puolison kannalta kohtuullista ja
• sen avulla tasaukseen oikeutettu voi välttää selkeän kohtuuttomuuden, joka rahamääräisestä tasauksesta aiheutuisi.

Siirrettyjen omaisuuserien arvo otetaan huomioon tasausvaatimuksessa.

Puolisot voivat omaisuutensa tuoton jakamiseen perustuvan lakisääteisen aviovarallisuusjärjestelmän (gesetzlicher Güterstand) sijaan valita notaarin vahvistamana omaisuuden erillisyyteen perustuvan aviovarallisuusjärjestelmän (Gütertrennung, BGB:n 1414 §), omaisuuden yhteisyyteen perustuvan aviovarallisuusjärjestelmän (Gütergemeinschaft, BGB:n 1415–1518 §) tai vapaavalintaisen puolisoiden omaisuuden tuoton jakamiseen perustuvan aviovarallisuusjärjestelmän (Wahlzugewinngemeinschaft, BGB:n 1519 §).

3.2.3 Seuraukset puolisoiden vanhuuseläkkeen kannalta

Avioeron yhteydessä myös puolisoiden avioliiton aikana ansaitsemat eläkeoikeudet (esim. lakisääteinen eläkevakuutus, virkamieseläke, työeläke, yrityksen vanhuuseläke tai yksityinen vanhuus- tai työkyvyttömyyseläke) jaetaan eläketasauksella puoliksi. Näin varmistetaan, että kumpikin puoliso saa yhtäläisen oikeuden avioliiton aikana kertyneisiin eläke-etuuksiin ja kummallakin puolisolla on itsenäinen oikeus vanhuuseläkkeeseen.

3.3 puolisoiden alaikäisiin lapsiin

3.3.1 Vanhempainvastuu

Jos lapsen yhteishuoltajina olevat vanhemmat eroavat, yhteishuoltajuus jatkuu. Tuomioistuin antaa ratkaisun huoltajuudesta vain silloin (lukuun ottamatta tilannetta, jossa lapsen hyvinvointi vaarantuu), kun vanhempi hakee perheasiain tuomioistuimessa (Familiengericht) vanhempainvastuun siirtämistä osittain tai kokonaan yksin itselleen. Tällainen hakemus on hyväksyttävä, jos toinen vanhempi hyväksyy asian eikä vähintään 14 vuotta täyttänyt lapsi sitä vastusta, ja on odotettavissa, että yhteishuoltajuudesta luopuminen ja huoltajuuden siirto hakijalle turvaa parhaiten lapsen hyvinvoinnin (BGB:n 1671 §:n 1 momentti). Saksan lainsäädännössä lähdetään siitä, että yhteyden säilyttäminen lapsen ja molempien vanhempien välillä on pääsääntöisesti lapsen edun mukaista. Näin ollen Saksan lainsäädännössä turvataan sekä lapsen oikeus pitää yhteyttä molempiin vanhempiinsa että vanhempien oikeus tähän yhteydenpitoon, johon vanhemmille asetetaan myös velvollisuus (BGB:n 1684 §:n 1 momentti). Huoltajuuden jakautuminen ei vaikuta tähän.

3.3.2 Elatusvastuu

Vanhemmat ovat velvollisia turvaamaan lastensa elatuksen (BGB:n 1601 §). Lapsilla on oikeus elatukseen, jos he eivät kykene elättämään itseään (BGB:n 1602 §). Vanhempien elatusvastuun suuruus määräytyy heidän elatuskykynsä mukaan (BGB:n 1603 §). Vanhemmilla on kuitenkin korostettu elatusvastuu lastensa osalta, jolloin elatuskyvyn arvioinnissa on ratkaisevaa mahdollisesti saatavissa olevat tulot eivätkä ainoastaan käytettävissä olevat tulot (BGB:n 1603 §:n 2 momentti). Vanhempien on osallistuttava lastensa elatukseen periaatteessa tulojensa ja varallisuutensa mukaisessa suhteessa. Vanhempi, joka hoitaa lasta, täyttää elatusvelvollisuutensa säännönmukaisesti lasta hoitamalla ja tästä huolehtimalla (BGB:n 1606 §:n 3 momentti). Näin ollen vanhempien erottua elatusmaksuvelvollinen on yleensä vain vanhempi, jonka luona lapsi ei asu.

Lapsen elatus sisältää hänen koko elatustarpeensa tyydyttämisen mukaan luettuna asianmukaisesta koulutuksesta aiheutuvien kustannusten kattamisen (BGB:n 1610 §).

3.4 toisen puolison velvollisuuteen maksaa toiselle elatusapua?

Avioeron jälkeen kummankin puolison on huolehdittava itse toimeentulostaan (BGB:n 1569 §). Näin ollen heidän on harjoitettava asianmukaista ansiotoimintaa (BGB:n 1574 §:n 1 momentti). Jos ansiotoiminnan harjoittaminen sitä edellyttää, hänen on hankittava itselleen koulutus taikka lisä- tai uudelleenkoulutusta, jos opintojen päätökseen saattaminen on todennäköistä (BGB:n 1574 §:n 3 momentti).

Eronneella puolisolla on kuitenkin oikeus elatukseen

• niin kauan kun ja siinä määrin kuin hänellä ei voida katsoa olevan mahdollisuuksia ansiotyöhön yhteisen lapsen hoitamisen (BGB:n 1570 §) taikka sairauden tai muun vamman taikka huonon fyysisen tai psyykkisen tilansa (1572 §) vuoksi,
• jos hänen ei voida tiettynä ajankohtana, erityisesti avioeroajankohtana tai yhteisen lapsen hoidon ja kasvatuksen päättymisajankohtana, enää odottaa ikänsä vuoksi tekevän ansiotyötä (BGB:n 1571 §),
• niin kauan kun ja siinä määrin kuin eronnut puoliso hankkii itselleen koulutusta taikka lisä- tai uudelleenkoulutusta avioliiton vuoksi puuttuvan koulutuksensa tai heikentyneen ansiokykynsä parantamiseksi, jolloin edellytetään, että hän aloittaa kyseisen koulutuksen mahdollisimman pian voidakseen tehdä asianmukaista ansiotyötä, jolla toimeentulo turvataan pitkäaikaisesti, ja että opintojen päätökseen saattaminen on todennäköistä (BGB:n 1575 §),
• niin kauan kun ja siinä määrin kuin puoliso ei pysty löytämään asianmukaista ansiotyötä eron jälkeen (BGB:n 1573 §:n 1 momentti),
• niin kauan kun ja siinä määrin kuin hänellä ei voida katsoa olevan mahdollisuuksia päästä ansiotyöhön muiden painavien syiden vuoksi ja elatuksen epääminen olisi selvästi kohtuutonta ottaen huomioon molempien puolisoiden etu (BGB:n 1576 §),
• niin kauan kun sopivasta ansiotyöstä saadut tulot eivät riitä kattamaan kaikkia elinkustannuksia (BGB:n 1573 §:n 2 momentti).

Elatusavun suuruus määräytyy avioliiton aikaisten elinolosuhteiden perusteella, ja se sisältää myös kustannukset asianmukaisesta vakuutuksesta sairauden ja hoidon tarpeen sekä tilanteesta riippuen myös vanhuuden tai alentuneen työkyvyn varalta (BGB:n 1578 §). Jollei elatusvelvollinen puoliso kykene suorittamaan elatusta siihen oikeutetulle henkilölle tulojensa ja varallisuutensa sekä muiden velvollisuuksiensa perusteella omaa toimeentuloaan vaarantamatta, hänen on suoritettava elatusta vain sen verran kuin on kohtuullista ottaen huomioon eronneiden puolisoiden tarpeet sekä tulot ja varallisuus (BGB:n 1581 §:n ensimmäinen virke).

Elatusapua voidaan BGB:n 1578b §:n mukaan pienentää ja/tai rajoittaa ajallisesti, jos sen rajoittamaton maksaminen olisi kohtuutonta. Tämä mahdollisuus liittyy erityisesti BGB:n 1570–1573 §:ään, sillä 1570 §:ssä tarkoitetussa kohtuullisuuden arvioinnissa, jota lapsen elatusavun jatkaminen lapseen tai vanhempaan liittyvistä syistä lapsen kolmannen ikävuoden jälkeen edellyttää, on kyse ajallista rajoittamista koskevasta erityissäännöksestä.

BGB:n 1578b §:ää sovellettaessa on otettava huomioon tarpeet, joita elatusapuun lapsen hoitoa ja kasvatusta varten oikeutetun puolison huoltamalla yhteisellä lapsella on. Lisäksi on otettava huomioon, missä määrin avioliitto on haitannut mahdollisuutta huolehtia omasta elatuksesta. Avioliitosta johtuvasta haitasta on kyse, kun elatukseen oikeutetun tulot ovat pienemmät kuin ne olisivat olleet ilman avioliittoa. BGB:n 1578b §:n 1 momentin kolmannen virkkeen mukaan tällainen haitta voi aiheutua erityisesti lastenhoidosta sekä tavasta, jolla kodinhoito- ja ansaintavastuu on jaettu. Arvioitaessa avioliitosta johtuvia haittoja on perusteellisessa arvioinnissa otettava huomioon kyseisen yksittäistapauksen kaikki olosuhteet, mm. avioliiton kesto.

4 Mitä lakitermi ”asumusero” käytännössä tarkoittaa?

Puoliso voi halutessaan asua erillään puolisostaan ilman erityisiä muodollisuuksia. BGB:n 1361–1361b §:ssä on erillään asumista koskevia säännöksiä (ks. kohta 6).

5 Mitä edellytyksiä asumuseroon liittyy?

Puolisoiden on asuttava erillään. Puolisot asuvat erillään, kun he eivät asu yhdessä eikä jompikumpi heistä selvästikään halua muuttaa yhteen, vaan kieltäytyy siitä (BGB:n 1567 §:n 1 momentti).

6 Mitä laillisia vaikutuksia asumuserolla on?

Jos puolisot asuvat erillään tai toinen heistä aikoo asua erillään, puoliso voi vaatia, että toinen puoliso jättää yhteisen kodin tai osan siitä hänen yksinomaiseen käyttöönsä (ns. asumisoikeusmääräys, Wohnungszuweisung) tarpeelliseksi ajaksi kohtuuttomien vaikeuksien välttämiseksi (BGB:n 1361b §) Jos puoliso on pahoinpidellyt tai uhannut toista puolisoa, koko asunto on pääsääntöisesti osoitettava pahoinpidellyn tai uhatun puolison yksinomaiseen käyttöön. Asumisoikeusmääräyksen tarkoituksena ei ole avioeron valmistelu tai sen helpottaminen.

Erillään asumisen ajaksi voidaan antaa määräys myös koti-irtaimiston käytöstä (BGB:n 1361a §). Kumpikin puoliso voi tällöin vaatia itselleen kuuluvien esineiden luovuttamista toisen hallusta. Tämä ei kuitenkaan päde, jos puoliso, jolta luovuttamista vaaditaan, tarvitsee esineitä uuden taloutensa hoitamisessa ja esineiden jääminen hänelle on kyseisessä tapauksessa kohtuullista (esim. pyykinpesukoneen jääminen puolisolle, jonka kanssa lapset asuvat).

Lisäksi puoliso voi erillään asumisen aikana vaatia toiselta puolisolta BGB:n 1361 §:n nojalla puolisoiden elinolosuhteiden sekä tulojen ja varallisuuden perusteella asianmukaista elatusta. Elatus asumuseron aikana on solidaarisuuden ilmaus, ja sen tarkoituksena on, että puolisot eivät asumuserossa joudu ahdinkoon. Lisäksi puolisoilla on oltava mahdollisuus palata avioelämään taloudellisista seikoista riippumatta. Siksi puolisot ovat vielä verrattain suuressa määrin vastuussa toisistaan, ja taloudellista omavastuuta ja velvollisuutta elättää itsensä edellytetään vain rajoitetusti. Erillään asuva puoliso on oikeutettu elatukseen silloin, kun hänen ei ole mahdollista tyydyttää tarpeitaan tuloillaan ja varallisuudellaan.

7 Mitä lakitermi ”avioliiton mitätöinti” käytännössä tarkoittaa?

Avioliiton mitätöintiä ei ole olemassa. Avioliitto voidaan peruuttaa tuomioistuimen päätöksellä hakemuksesta (BGB:n 1313 § ja sitä seuraavat pykälät). Käytännössä avioliiton peruuttamismenettelyt ovat harvinaisia.

8 Millä edellytyksillä avioliiton voi mitätöidä?

Avioliiton peruuttamisedellytyksiä ovat lainvastaisuus tai suostumuksen puute. Edellytykset on lueteltu tyhjentävästi BGB:n 1314 §:ssä.

9 Mitä laillisia vaikutuksia avioliiton mitätöinnillä on?

Avioliiton peruuttamisen vaikutukset ovat samat kuin avioeron (BGB:n 1318 §). Ks. kohta 3.

10 Mitä vaihtoehtoisia muita kuin juridisia keinoja avioeroon liittyvien asioiden ratkaisemiseksi on olemassa?

Avioeron yhteydessä vanhemmilla on oikeus neuvontaan lapsia ja nuoria koskevien tukipalvelujen puitteissa (Jugendamt). Neuvonnan tavoitteena on auttaa erillään asuvia tai eronneita luomaan edellytykset lapsen tai nuoren hyvinvointiin tähtäävälle vanhemmuudelle. Vanhempia autetaan laatimaan lapsen huollosta sovinnollinen suunnitelma, jonka laatimiseen lapsi tai nuori osallistuu tarkoituksenmukaisella tavalla. Neuvontakeskukset löytyvät osoitteesta https://www.dajeb.de/. Lisäksi on mahdollista selvittää riitoja sovittelumenettelyssä sovinnon aikaansaamiseksi. Lisätietoja perheasioiden sovittelusta on osoitteessa https://www.bafm-mediation.de/

11 Minne avioero-/asumusero-/mitätöintihakemukset tulee lähettää? Mitä muodollisuuksia tähän liittyy ja mitkä asiakirjat hakemukseen tulee liittää?

Saksan lainsäädännössä tunnetaan ainoastaan avioero, avioliiton peruuttaminen ja avioliiton olemassaolon toteaminen tai sen puuttumisen toteaminen (laki menettelyistä perheoikeudellisissa ja hakemusasioissa, Gesetz über das Verfahren in Familiensachen und in den Angelegenheiten der freiwilligen Gerichtsbarkeit, FamFG, 121 §).

Avioasiaa koskeva hakemus on yleensä toimitettava käräjäoikeuteen (Amtsgericht) tai perheasiain tuomioistuimeen (Familiengericht) (FamFG:n 111 § ja 121 § ja tuomioistuimia koskevan lain (Gerichtsverfassungsgesetz) 23b §). Alueellinen toimivalta määräytyy FamFG:n 122 §:n mukaan. Menettelyissä on käytettävä asianajajaa.

12 Voiko asian hoitamiseen saada oikeusapua?

Kansalainen, joka ei pysty maksamaan menettelystä aiheutuvia kustannuksia tai joka kykenee suorittamaan ne vain osittain tai erissä henkilökohtaisten tai taloudellisten olosuhteidensa vuoksi, voi hakea oikeusapua perheasiain tuomioistuimissa käytäviin menettelyihin. Oikeusavun myöntäminen edellyttää, että kanteella tai puolustuksella on mahdollisuudet menestyä eikä vaikuta siltä, että tarkoituksena on kiusanteko. Oikeusavun myöntämisellä varmistetaan oikeussuoja myös taloudellisesti vähäosaisille. Oikeusapu kattaa saajan käytettävissä olevien tulojen mukaan kokonaan tai osittain menettelystä saajalle aiheutuneet kustannukset. Oikeusapu kattaa asianajajan kustannukset, jos tuomioistuin määrää oikeudenkäyntiasianajajan. Lisätietoja on neuvontaa ja oikeusapua koskevassa oikeus- ja kuluttajansuojaministeriön esitteessä Beratungshilfe und Prozesskostenhilfe: https://www.bmjv.de/.

13 Voiko avioero-/asumusero-/mitätöintipäätökseen hakea muutosta?

Avioeropäätökseen tai avioliiton peruuttamispäätökseen voi hakea muutosta tekemällä FamFG:n 58 §:n ja sitä seuraavien pykälien mukaisesti valituksen. Valituksen käsittelee osavaltion ylioikeus (Oberlandesgericht).

14 Millä tavoin tulee menetellä jos halutaan, että toisen jäsenvaltion tuomioistuimen antama avioero-/asumusero-/mitätöintipäätös tunnustetaan tässä jäsenvaltiossa?

Tällainen päätös (lukuun ottamatta Tanskassa annettua päätöstä) tunnustetaan Saksassa automaattisesti 27 päivänä marraskuuta 2003 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2201/2003 (jäljempänä Bryssel IIa -asetus) mukaisesti ilman erityistä tunnustamismenettelyä. Bryssel IIa -asetuksen mukaan avioeroa, avioliiton peruuttamista tai sen mitätöimistä koskeva tuomioistuinmenettely on yleensä tullut käynnistää 1 päivän maaliskuuta 2001 jälkeen (poikkeuksista ks. Bryssel IIa -asetuksen 64 artikla). Vanhoihin tapauksiin sovelletaan ensi sijassa Bryssel IIa -asetusta edeltänyttä Bryssel II -asetusta. Tanskassa annettujen päätösten osalta edellytetään yleensä edelleen erityistä tunnustamismenettelyä.

15 Minkä tuomioistuimen puoleen tulee kääntyä, jos halutaan vastustaa toisen jäsenvaltion tuomioistuimen antaman avioero-/asumusero-/mitätöintipäätöksen tunnustamista tässä jäsenvaltiossa? Mitä menettelyä tällaisissa tapauksissa sovelletaan?

Edellä mainitun 27 päivänä marraskuuta 2003 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2201/2003 soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa on kyseisen päätöksen tunnustamatta jättämisen osalta yleensä toimivaltainen sen osavaltion ylioikeuden (Oberlandesgericht) paikkakunnalla oleva perheasiain tuomioistuin (Familiengericht), jonka tuomiopiirissä

• vastaajalla tai lapsella, jota päätös koskee, on kotipaikka tai
• (tällaisen toimivallan puuttuessa) on painavimmat syyt asian käsittelemiseksi tai avuntarve ilmenee;
• tai muussa tapauksessa perheasiain tuomioistuin Pankow/Weißensee.

Poikkeuksena on Niedersachsenin osavaltio, jossa edellä mainittuihin kriteereihin perustuva toimivalta on kaikkien ylioikeuspiirien osalta keskitetty Cellen käräjäoikeuteen (Amtsgericht).

Menettelyssä noudatetaan lakia menettelyistä perheoikeudellisissa ja hakemusasioissa.

16 Mitä lakia sovelletaan avioeroasiassa silloin kun puolisot eivät asu tässä jäsenvaltiossa tai ovat eri maiden kansalaisia?

Sellaiseen avioeroon, jota koskevat tosiseikat liittyvät toisen valtion lainsäädäntöön, sovellettava laki määräytyy Saksassa ja tällä hetkellä 16 muussa Euroopan unionin jäsenvaltiossa ns. Rooma III -asetuksen mukaan (neuvoston asetus (EU) N:o 1259/2010, annettu 20 päivänä joulukuuta 2010, tiiviimmän yhteistyön toteuttamisesta avio- ja asumuseroon sovellettavan lain alalla). Rooma III -asetuksen perusteella määräytyvää lakia sovelletaan myös silloin, kun sovellettava laki ei ole osallistuvan jäsenvaltion laki.

 

Tämä verkkosivu on osa Sinun Eurooppasi -sivustoa.

Anna palautetta sisällön hyödyllisyydestä.